Nuoruus

Syntynyt kultalusikka suussa

24-vuotias Teemu Ikonen asuu valoisassa kerrostalokaksiossa Vantaalla. Hän harrastaa musiikkia ja on töissä Taloustutkimuksella.

3/2016
Verkkolehti Syntynyt kultalusikka suussa1

Oven tulee avaamaan pitkä, pörrötukkainen, viehättävä nuorimies, joka toivottaa meidät tervetulleeksi. Asunnossa on sähköpiano keskeisellä paikalla.

– Soitan koskettimia ja veli soittaa kitaraa. Ollaan yhdessä soiteltu ja sävellettykin. Musiikkilaji on aika pitkälti rock monessa muodossa, aika paljon sellaista Pink Floyd -henkistä musiikkia, Teemu kertoo.

Kosketinsoittimensa hän pakkaa mukaansa silloinkin, kun lähtee käymään vanhempiensa luona Jalasjärvellä.

Vanhempien lisäksi Teemun elämään on vaikuttanut vahvasti isoveli Jarna, joka on  tukenut, opastanut ja ollut vaativakin. Jarnan kautta järjestyi Teemulle myös työpaikka Taloustutkimuksella, kun Teemu muutti Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin. Alkuun veljekset jakoivat asunnonkin, mutta nyttemmin Teemu asuu ihan omillaan.

– Monta kärpästä meni yhdellä iskulla. Ei tarvinnut sitä työasiaakaan miettiä ja saatiin tehdä näitä musiikkijuttuja yhdessä.

Teemu on tykännyt työstään.

– Itse olen keskittynyt vain kahteen projektiin joukkoliikenteen laadunvalvonnassa, Jarnan työ on vaativampaa, hän kertoo.

Toisessa projektissa tutkitaan joukkoliikenteen kulkuneuvojen laatua ja toinen on asiakastyytyväisyystutkimus.

– Jaan esimerkiksi bussissa asiakastyytyväisyyslomakkeita. Niissä on kysymyksiä muun muassa siitä linjasta, jolla kuljetaan. Ihmiset täyttävät itse lomakkeet, minä en kysele mitään.

– Ajattelin, että yleisesti ottaen kannattaa aina ottaa sellainen työpaikka, joka edes jossain mielessä sopii. Työ on kartuttanut paljon tietämystä siitä, millaista on Vantaalla ja Helsingissä, Teemu kertoo.

Kieli löytyi vähitellen

Kun isä vei aikanaan Teemun kaksivuotisneuvolaan, terveydenhoitaja huomasi, että pojalla on kielellinen erityisvaikeus.

– Hän oli fiksu ja lähetti meidät saman tien puheterapeutille. Asiat alkoivatkin sitten tapahtua aika nopeasti, kertoo äiti Anne Ikonen.

Perhe asui tässä vaiheessa Etelä-Suomessa. Oli sairaalajaksoja ja terapiajaksoja.

– Teemu ei puhunut mitään. Ensimmäinen sana ’kukka’ tuli viittomien avulla, mutta ymmärryspuoli oli heikompi. Pikku hiljaa tilanne kuitenkin parani.

Puheterapiaa, toimintaterapiaa, musiikkiterapiaa ja neuropsykologista kuntoutusta. Vanhemmat etsivät Teemulle kaiken mahdollisen avun. Koulunsa Teemu on käynyt erityisluokalla.

– Olemme lukeneet ihan valtavasti kirjoja, niin kuin kaikkien lastemme kanssa, ja siitä on ollut aika iso apu. Sitten isompana luin Teemun kanssa niin, että hän luki osan ja minä osan. Uskon, että se on ollut iso tekijä.

Pohjanmaa kutsui

Perhe vastasi lakeuden kutsuun ja muutti etelästä takaisin Pohjanmaalle, kun Teemun oli aika mennä yläasteelle. Seinäjoelta löytyi dysfasialuokka, niin kuin silloin vielä sanottiin, ja sekä pikkusisko että isoveli olivat myös hyvillä mielin paikkakunnan muutoksesta. Paluu tuntui hyvältä ja suku oli lähellä.

– Kävimme Teemun kanssa tutustumassa luokkaan ennen muuttoa. Suurin osa oli poikia ja tuollaisia Teemun henkisiä pohdiskelijoita. Oppilaat keskittyivät opiskelemiseen, he halusivat oppia. Luokassa olisi kuullut, jos kynä olisi pudonnut. Ilmeisesti tässä oireyhtymässä on jotain, kun he olivat niin samanlaisia, Anne pohtii.

Teemu kertoo viihtyneensä koulussa hyvin. Peruskoulun jälkeen hän jatkoi ammattikouluun laboratoriolinjalle.

– Kun menin sinne, niin ennen kuin huomasinkaan, muutama asia meni ohi. Huomasin, että kaikki onnistui, mitä sai vastaanotettua. Kaikki ne tiedot pystyin käsittelemään. Mutta kaikki ne tiedot, mitkä meni ohi, niin piti sanoa, etten kuullut tai saanut selvää.

Teemu sai lisäopetusta ja vähän muita enemmän aikaa ja vaihtoehtoja. Asioita käytiin myös läpi kahden kesken opettajan kanssa. Opettajalla oli itselläänkin erityislapsi, joten hän ymmärsi Teemun tarpeita hyvin. Teemu selvitti opinnot neljässä vuodessa.

– Päällimmäisenä jäi mieleen, että rästejä oli paljon. Se neljäs vuosi oli aika paljon sitä, että tein rästit pois alta. Valmistuin laborantiksi, ja se on sillä tavoin sopiva ammatti, koska olen aika tarkka ja yksityiskohtainen.

Verkkolehti Syntynyt kultalusikka suussa2

Mustaa valkoisella

Teemu kertoo, että hän ymmärtää melko hyvin tekstiä, ja haluaakin monesti asiat mustaa valkoisella.

– Se on parhaimpia vaihtoehtoja siinäkin mielessä, että jos ei muista asiaa. Yleensä tykkään, että asiat ovat paperilla. Siitä on helpompi hahmottaa se kokonaisuus.

Kielellinen erityisvaikeus vaikuttaa elämään monella tavalla.

– Aina en ole varma, ymmärsinkö oikein, mitä sanottiin ja mitä sillä haettiin. Ja on vaikea selittää asioita, vaikea olla varma, tuliko asia perille, Teemu kuvailee.

Hän kertoo nähneensä Kielipolku-lehdessä aukeaman jutun hahmottamisvaikeuksista.

– Se oli minulle hyvä valaistus, kun tajusin, että niitähän minulla on.

– Mulla on tosi huono arviointikyky. Se liittyy varmaan siihen hahmottamiseen. Mun on vaikea nähdä etäisyyksiä ja nopeuksia. Jos joku sanoo vaikka, että tuolla on apteekki, niin en aina löydä sitä, vaikka kuinka se siellä loistaisi. Mulla on ihan hyvä näkö, mutta en vain havaitse sitä.

Teemu on pohdiskelija ja ajattelija. Hän soittaa ja kuuntelee musiikkia ja viihtyy paljon itsekseen.

– Saan olla rauhassa ja mietiskellä, kuulostaako se oma ajatus järkevältä. Kyseenalaistan itseäni. Monesti sitä saattaa nopeasti ajatella jotain, mikä ei ole yhtään järkevää.

Teemu myös mielellään miettii etukäteen, mitä haluaisi sanoa.

– Koska jos joku asia on minulle tärkeä, haluan sanoa sen oikein, ettei tule väärinkäsityksiä.

Analyyttinen pohdiskelija poika on ollut pienestä lähtien.

– Hän yhdistelee asioita, pohtii ja kyselee paljon ja käy oman pään sisäisiä mietiskelyjä, sanoo äiti.

Teemu on niin huolellinen ja tarkka, että hän on myös hidas. Hän saattaa jäädä pohdiskelemaan jotain asiaa, koska haluaa ymmärtää sen täysin.

– Joskus on sanottava, että seis, kun on hoidettava joku käytännön asia, äiti sanoo.

Erityislapsikin itsenäistyy

Miltä sitten äidistä tuntui laskea Teemu itsenäistymään?

– Hän muutti onneksi ensin ihan lähelle. Kävin hänen luonaan vähän väliä, neuvoin, opetin ja komensin. Piti vähän pönkittää ja opettaa käytännön asioita, Anne kertoo.

Isoveli oli silloinkin tärkeä tuki. Hän on tukenut ja komentanut jatehnyt asioista listoja. Hän osaa esittää asioita sellaisella tavalla, joka pikkuveljelle sopii.

Kun Teemu muutti etelään veljen kanssa, vanhemmat pohtivat, miten isoveli jaksaa.

– Ajattelin, että Jarnasta on tuki ja turva. Mies ei olisi millään halunnut päästää Teemua, mutta sanoin, että pakko on laskea. Tulkoot sitten takaisin, jos ei suju. Kyllähän välillä tuli vähän takapakkiakin, mutta kaikkiaan asiat ovat järjestyneet.

Veli on kunnianhimoinen ja aikaansaava, Teemulla taas ei ole kiire minnekään. Hänelle ei hosuminen sovi.

– Veljellä on ollut iso rooli mun kasvatuksessa. Olen monesti sellainen, että takerrun johonkin asiaan, en hahmota sitä kokonaisuutta.

Teemun mielestä tärkeintä on, että jos on edes mahdollista onnistua, niin juuri hänen se kannattaa
kokea.

– En pelkää kaikkia haasteita, mutta se vähän riippuu siitä, kuinka vaikeita ne ovat.

Velisuhteessa hän pitää hyvänä sitä, että on joku, jonka kanssa voi väitelläkin.

– Koska itsellä ei kaikki ole mitään ruusuilla tanssimista. Kaikella on se hopeinen reuna, mutta on se ruskea reunakin. Elämään kuuluu se miinuspuoli myös. Ei siitä pääse eroon, mutta asialle voi tehdä jotain. Pitää olla rehellinen, ei niin yltiöpositiivinen.

Työ rytmittää ja tuo rutiineja

Äidin mukaan Teemu on työn ja itsenäistymisen myötä sosiaalistunut paljon.

– Hän on kyllä töissä joutunut aika kovien asioiden eteen. Se ei varmasti ole ollut helppoa, kun työ vaatii kontaktin ottoa. Tuollaisessa kyselyhommassa ei ikinä tiedä, mitä sieltä tulee vastaan. Valmistelimme isän kanssa vähän erilaisiin tilanteisiin, että ei pidä ottaa itseensä, ihmisiä
on monenlaisia.

Työ antaa myös elämään rutiineja, ja se tekee hyvää. Elämässä pitää olla rytmi.

– Teemu piristyy selvästi, kun rutiinit kesätauon jälkeen alkavat, äiti tietää.

Pikkusisko, isoveli, vanhemmat. Teemu itse on sitä mieltä, että hän on syntynyt kultalusikka suussa.

– Se on niin, että on annettu hyvät eväät, ja vielä jälkeenpäinkin annettu niitä eväitä, vaikka kädet ovat jo täynnä. Tämä vaikeus on vain yksi osa elämää, hän pohtii.

Äidiltä pääsee nauru, kun Teemu puhuu kultalusikasta.

– Ennemminkin keskivertoa matalapalkkaisempia ollaan. Mutta ehkä sitä turvaa on kuitenkin pystytty tarjoamaan, ja rakkautta. Siinä mielessä Teemulla on käynyt myös tuuri, että on löytynyt sellaisia opettajia ja terapeutteja, jotka ovat olleet aivan mahtavia. Mutta kyllä me olemme töitäkin tehneet, että on saatu tarvittava apu. Sitä se Teemun kultalusikkakin varmaan on.


  • Teksti: Virve Airola
  • Kuvat: Jari Härkönen