Nuoruus

Viivi löysi oman tiensä

Viivi Viita ei ole antanut kielellisen erityisvaikeuden estää omannäköisen elämän rakentamista. Hän työskentelee toiveammatissaan ompelijana ja toimii vapaa-aikanaan vertaisohjaajana.

1/2018
ViiviViita6

Viivi Viita, 26, hörppii teetä kahvilassa Tampereen keskustan ihmisvilinää seuraillen.

− Tampere on kiva kaupunki. Ehkä myöhemmin muutan vielä tänne, hän sanoo.

Viivin jutustelusta ei huomaa oikeastaan ollenkaan, että hänellä on kielellinen erityisvaikeus. Toisin oli lapsuudessa, jonka Viivi vietti Seinäjoella. Vanhemmat huolestuivat, kun tyttäreltä ei alkanut vielä kaksivuotiaana tulla lainkaan puhetta.

− Minua tutkittiin kovasti, mutta mitään muuta varsinaista sairautta ei löytynyt, Viivi kertoo.

Äiti ryhtyi saman tien selvittämään, millaisia apukeinoja kielelliseen erityisvaikeuteen on saatavilla. Viivi tapasi pienestä pitäen foniatria, psykologia ja puheterapeuttia. Sanoja ei edelleenkään tullut, mutta hän käytti omanlaistaan puhetta ja tukiviittomia. 

− Päiväkodissa olin kuulemma joskus vähän turhautunut ja kiukutellut, kun en saanut sanottua asiaani. Sitten viisivuotiaana opinkin yhtäkkiä puhumaan ja melkein heti perään lukemaan, Viivi muistelee. 

Koko peruskoulun hän suoritti erityiskoulussa luokalla, jonka kaikilla oppilailla oli kielellisiä vaikeuksia. Luokkakavereista enemmistö oli poikia, ja Viivi kertoo pitäneensä heille jöötä. 

− En muista, että olisin koskaan kaivannut tavalliseen kouluun. Normaalilla luokalla olisi varmaan voinut olla esimerkiksi kiusaamista. Meillä oli kiva pieni luokka, jossa sai yksilöllistä opetusta ja pystyi etenemään omaan tahtiin. Olin ahkera koululainen ja tykkäsin erityisesti käsitöistä, Viivi sanoo.

Harrastuksesta tuli työ

Kodikkaan ja turvallisen erityiskoulun jälkeen lukio-opiskelu tuntui Viivistä toisinaan rankalta ja yksinäiseltä.

− Vaikeinta oli se, että ihmiset ympärillä vaihtuivat koko ajan. Joka kurssilla vastassa olivat eri opiskelijat ja opettajat. Ohjausta opintoihin ei pahemmin ollut tarjolla. 

Viivi sai tukiopetusta englannin kielessä. Mitään muita helpotuksia hän ei neljän vuoden lukio-opintoihin tai edes ylioppilaskokeisiin tarvinnut. 

− Kirjoituksia varten lukiessa mietin välillä, ettei tästä taida tulla yhtään mitään. Päätin silti tehdä kovasti töitä. Minulle olikin tosi iso juttu päästä ylioppilaaksi. 

Lukioaikana Viivi kertoo innostuneensa valokuvaamisesta ja jopa haaveilleensa kuvaajan ammatista. Hän kuitenkin luopui ajatuksesta, koska arvelin ihmisten kuvaamisen vaativan kovasti sosiaalisuutta ja keskustelutaitoja. 

Lopulta oma ala löytyi toisen harrastuksen kautta. Viivi on jo pitkään ollut kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista, lukenut mangaa ja osallistunut cosplay-tapahtumiin. Cosplay-harrastajat sonnustautuvat mahdollisimman tarkasti jonkin manga-, anime-, peli- tai elokuvahahmon mallin mukaan. 

− Aloimme serkun kanssa ommella itse cosplay-asuja. Siitä tuli ajatus, että vaatealaa voisi vaikka ihan opiskella. 

Viivin mukaan häntä alkoi myös houkuttaa muuttaminen omilleen pois synnyinseudulta Etelä-Pohjamaalta. Vaatealan opiskelupaikka löytyi Hämeenlinnasta. 

− Oli hyvä aika itsenäistyä, Viivi toteaa.

ViiviViita7
- Viime aikoina vertaistuesta on tullut minulle tosi tärkeää. Kokemusten jakaminen auttaa jaksamaan, kertoo Viivi Viita.
 

Pitkät ohjeet hämmentävät

 Ammattiopintoihin kielellinen erityisvaikeus vaikutti Viivin mukaan lähinnä siten, että käytännön ompelukurssit tuntuivat mielekkäämmiltä kuin teoriatunnit. 

− Minun on hankala ymmärtää monimutkaisia tai pitkiä ohjeita. Menen ihan lukkoon, jos joku neuvoo monta asiaa peräkkäin, Viivi sanoo. 

Hän puhui ammattiopintojen alussa opettajille kielellisestä vaikeudestaan. Nämä olivat kuitenkin sitä mieltä, ettei erityiseen tukeen ole välttämättä tarvetta. 

− Vain yksi, kaikkein läheisin opiskelukaveri tiesi, että minulla on ongelmia puheen ja ymmärtämisen kanssa. Muutenkin kerron itsestäni enemmän vasta, kun tunnen ihmisen hyvin. 

Viiden opiskeluvuoden ja kahden vaatetusalan tutkinnon jälkeen oli aika etsiä työtä. Pian tärppäsi, ja Viivi sai paikan tekstiiliyhtiö Nokian Neulomosta Tampereen naapurista. Yritys on perustettu vuonna 2016 vanhaan tekstiilitehtaaseen, joka jäi tyhjäksi Nanson siirrettyä tuotantonsa Viroon. 

Nyt Viivi asuu Nokialla ja tekee täyttä työpäivää ompelijana. Ensimmäiset kuukaudet palkkatyössä ovat hänen mukaansa menneet kiireiseen työtahtiin opetellessa. 

− En kertonut kielellisestä erityisvaikeudesta työhakemuksessa tai -haastattelussa. Kai minulla oli pieni huoli, että se voisi vaikuttaa valintaan − vaikka ei mielestäni saisi vaikuttaa. Puhuin asiasta esimiehelle vasta aloitettuani työt. 

Kielellisen erityisvaikeutensa vuoksi Viivi joutuu toisinaan kysymään selvennystä suullisesti annettuihin työohjeisiin. 

− Mutta sitten vaan pyydän, että asia kerrotaan minulle uudestaan hitaammin. Mitään muita ongelmia minulla ei ole työssä ollut. Nyt olen jo tottunut kiireeseen, mutta yritän silti ommella huolellista jälkeä. 

Jokainen on tervetullut

Vastapainoa palkkatyölle antaa vapaaehtoistoiminta. Viivi on vertaisohjaajana nuorten aikuisten ryhmässä, joka tarjoaa tukea kielellisen erityisvaikeuden kanssa eläville 18−35-vuotiaille.

Hän kertoo innostuneensa vertaistoiminnasta Aivoliiton kurssilla reilut pari vuotta sitten. 

− Pienenä kävin äidin kanssa Seinäjoella Aivohalvaus ja dysfasiayhdistyksessä niin kuin nimi vielä silloin kuului. Välissä meni monta vuotta niin, etten ollut mukana missään tällaisissa yhteisissä jutuissa. Kurssilla tuntuikin sitten tosi kivalta tavata saman henkisiä ihmisiä. 

Viivi kiinnostui aiheesta niin paljon, että kävi vertaisohjaajakoulutuksen. Vastikään toimintansa aloittaneessa valtakunnallisessa nuorten aikuisten ryhmässä hän osallistuu esimerkiksi tapaamisten suunnitteluun ja toteuttamiseen sekä pitää yllä keskustelua Facebookissa. 

Ohjaajana Viivi sanoo haluavansa olla kannustava ja empaattinen. 

− Ehkä voin omista kokemuksistani kertomalla auttaa jotakuta. Ainakin tahdon rohkaista kaikkia tutustumaan toimintaan. 

Hän korostaa, että ryhmässä jokainen saa olla omalla tavallaan. Tapaamisissa pyritään puuhaamaan jotakin rentoa ja hauskaa. 

− Jos jossakin, niin tässä porukassa todellakin ymmärretään, ellei joku halua tai pysty osallistumaan keskusteluun. Ei haittaa, vaikka sanojen hakeminen kestäisi. Myös kirjoitusta tai viittomia voi käyttää. 

Viivi itse arvioi vapaaehtoistoiminnan vaikuttaneen jo selkeästi itseluottamukseensa. 

− Minusta on tullut rohkeampi ja sosiaalisempi. Olen saanut paljon uusia kontakteja.


  • Teksti: Mari Vehmanen
  • Kuvat: Laura Vesa