Puheenvuoro

Kolumni: Huomenna on aamu uus

Joukko sukulaisia ja ystäviä on kokoontunut viettämään iltaa yhdessä. Teini-ikäinen nuori - sanotaan tässä vaikka aikaisemmista tarinoista tuttu, teiniksi varttunut Telma - saapuu keittiöön ja toteaa äidilleen: ”Me syödään tänään sitten aika myöhään.”

2/2018

Minna Luoma Rouva Sana









Kuorimaveitsi tipahtaa äidin kädestä tiskialtaaseen. Hän tietää, että Telma ei tunne kelloa. Äiti kääntyy ympäri ja kysyy tyttäreltään: ”Mistä ihmeestä sinä sen tiedät?”. ”No, kun lemppariohjelmani on mennyt jo ohi. Yleensä me syödään ennen sitä”, Telma vastaa.

Aika on kummallinen määre. Meille neurotyypillisille suurin aikaan liittyvä ongelma on, että sitä on liian vähän. Minuutit, tunnit ja päivät kuluvat sukkelaan. Kalenterit työpöydän ääressä ja puhelimessa täyttyvät työmenoista. Illallakin on minuuttiaikataulu harrastuksiin. Arjessa on usein lopulta niin kiire, että ei ole oikeastaan aikaa tehdä yhtään mitään. Suurin haaste on saada aika riittämään.

Ajan käsite kulminoituu, kun tapaamme pitkästä aikaa tuttavan. Vaihdamme kassanjonossa tai jalkakäytävällä kuulumisia, ja ensimmäinen toteamus yleensä on: ”Ai kauhea, kun on ollut kuule kiire. Eiväthän nämä tunnit riitä mihinkään. Kunpa tulisi loma. Lasken jo päiviä siihen.”

Mutta Telma ei laske: ei tunteja eikä edes päiviä kesälomaan. Hänelle minuutit, tunnit ja vuorokaudet ovat lopulta täysin yhdentekeviä, sillä hän ei iästään huolimatta hahmota ajan kulkua. Viisarit raksuttavat kellotaululla eteenpäin vailla merkitystä. Minuutti ja tunti ovat samanarvoisia. Aika on Telmalle harmaata massaa. Kello 22 tarkoittaa samaa kuin isoisän toteamus, että ”onpa muuten kaunis ilma tänään" - pelkkää sananhelinää.

Kielivaikeuksinen nuori kuitenkin tietää ja ymmärtää kellon merkityksen, ja sen, että ilman ajan hahmottamista hänen arkensa on täynnä suuria haasteita. Ilman kelloa ei pärjää. Vaan minkäs teet, jos pää ei ota viisareiden raksuttamisesta mitään selvää, eivätkä hetki sitten harjoitellut kellonajat jää muistiin. Miksi aikaa ei voisi ilmaista pelkin tasatunnein? Ja mitä ihmettä tarkoittaa vartti vailla tai kymmenen yli, varsinkin kun viisari töröttää silloin kakkosen päällä?

Vaikka ajan hahmottamattomuus stressaa kielivaikeuksista nuorta itseään vähintään yhtä paljon kuin hänen lähipiiriään, hätä keksii vähitellen keinot. Telma on luonut itselleen tukun muistisääntöjä ja keinoja, joiden avulla hänen on helpompi hahmottaa ajan kulkua. Viikonlopun iltaruoka on yleensä aina ennen suosikkitelevisiosarjaa. Jos illallinen on vasta sen jälkeen, ruokailu on normaalia myöhempään. Neurotyypilliselle keino ehkä aavistuksen hankala, mutta kielivaikeuksiselle selkeämpi kuin kahden viisarin seuraaminen tyhjää kertovalla kellotaululla.

Harva neurotyypillinen haluaisi vaihtaa paikkaa kielivaikeuksisen kanssa, mutta en voi välttyä miettimästä, kuinka moni kiireen ja tuntien vähyyden kanssa tuskaileva voisi ottaa oppia kielivaikeuksisten asenteesta. Kuten JVG laulaa: ”Huominen on huomenna, vaikka oltais jo sen puolella."

Silläkin asenteella pärjää hyvin. Hätääkös tässä: huomenna on aina aamu uus.

Minna Luoma


  • Minna Luoma on sisällöntuottaja ja toimittaja sekä kahden lapsen äiti, joka hengittää sanoista, kirjoittamisesta ja luonnosta.