Puheenvuoro

Kolumni: Kauan odotettu lahjatoive

Meille neurotyypillisille maailma on viimeistään teini-ikään mennessä pullollaan itsestään selviä asioita. Vai mitä sanot seuraavista? Joulukuun jälkeen uusi vuosi alkaa tammikuulla. Huomisen jälkeen on ylihuominen, ja kun kesän viimeinen hellepäivä oli päivää ennen eilistä, helle oli toissapäivänä.

4/2017

Verkkolehti minnaluoma










Yhtä selvää meille on, että 1,75 euroa maksavasta ostoksesta saamme kaupan kassalla käteisellä maksettaessa takaisin 0,25 euroa, kolikkoina. Kun kello on 22, se tarkoittaa samaa kuin kello kymmenen illalla. 

Oikea on meille aina oikea, vasen on vasen, takana tarkoittaa todellakin jonkin toisella puolella ja päällä on päällä. Ei näitä tarvitse miettiä. Ja kun juna ottaa matkustajat kyytiin poikkeuksellisesti ykkösraiteen sijaan raiteelta kaksi, emme häkelly vaan selvitämme, missä junan uusi lähtöraide on. Niin selvää, että kaikki on suorastaan supertylsää.

Mutta asettaudupa hetkeksi kielivaikeuksisen arkeen. Moni kielivaikeuksinen ei hahmota ajan kulumista vaan kellonajat, viikonpäivät ja kuukaudet ovat hahmotonta puuroa ja massaa. Aika vain kuluu ja se siitä. Yhtä vaikeaa saattaa suurelle osalle olla erilaisten mittayksiköiden, etäisyyksien ja pituuksien hahmottaminen.

Neurotyypillinen tietää, että litra on kymmenen desiä ja kilometriin mahtuu kymmenen sadan metrin matkaa, eikä niitä tarvitse juuri laskea. Mutta kielivaikeuksiselle kilometri voi tarkoittaa aikuisenakin kaikkea kymmenen metrin ja äärettömän väliltä. Ja olipa hänen vastauksensa mikä tahansa, se on aina yhtä suuren, monimutkaisen ja haastavan ajatustyön tulos.

Mitä nuorempi kielivaikeuksinen on, sitä vähemmän hahmottamisen pulmat häntä haittaavat. Hänen mukanaan on usein vähintään yksi neurotyypillinen aikuinen, joka tulkkaa ja tulkitsee maailmaa pienen lapsen puolesta. Mutta kun sama tyyppi varttuu ja vanhenee ja hänen oletetaan kykenevän jo jonkin tyyppiseen itsenäiseen elämään ja ajatteluun, hahmottamisen vaikeudet paitsi hankaloittavat hänen arkeaan ovat myös aika nolo juttu. Varttuessaan kielivaikeuksinen ymmärtää, että hän ei ymmärrä: että hän ei hahmota ympäröivää maailmaa samoin kuin muut. Ja sen, että muut eivät tätä ymmärrä.

Kielivaikeuksinen löytää varttuessaan usein omat tapansa selviytyä arjesta, mutta nolouden tunnetta keinot harvoin poistavat. Kun meidän neurotyypillisten elinpiiri kasvaa viimeistään teini-ikäisenä, kielivaikeuksinen jumittaa sinnikkäästi kotona. Hän nauttii omasta tutusta ja turvallisesta lähipiiristään, joka ymmärtää, johon ei koskaan eksy ja joka ei koskaan naura. Se, että 15-vuotias hahmottamisen ongelmien kanssa painiva teini ei ole liikkunut koskaan yksin junalla, lienee aika normaalia. Se ei kuitenkaan lohduta teiniä itseään, joka ei pysy maailman kärryillä samaan tapaan kuten muut ikätoverinsa.

Kielivaikeuksisen ilo uuden oppimisesta on kuitenkin suunnattoman suuri. Muuan nuori harjoitteli vielä yläkoulun puolelle siirryttyään kuukauden nimiä ja vuodenaikoja, suomeksi. ”Vuosi alkaa tammikuusta, ja silloin on talvi eli tammi-, helmi-, maaliskuu. Kevät alkaa huhtikuusta, jonka jälkeen tulee toukokuu”, ja sitä rataa. Apunaan hänellä oli vuosikalenteri. Ritirimpsu ei jäänyt silti millään mieleen.

Sinnikäs työ kuitenkin palkitaan, sen tietää kielivaikeuksinenkin. Ei ole väliä, miten oppii, kunhan oppii. Eräänä päivänä nuori kirmaisi äitinsä luo ja hihkui: ”Hei, nyt minä osaan”.  Ja kun kuukaudet ensimmäisen kerran asettuivat oikeille paikoilleen ja palautuivat myöhemminkin muistin syvimmistä syövereistä, oli kuin nuori olisi saanut vuoden aikana toisen joulun. Kauan odotettu toive toteutui.

Minna Luoma


  • Minna Luoma on toimittaja ja sisällöntuottaja sekä kahden lapsen äiti, joka rakastaa sanoja, lukemista ja luontoa.