Puheenvuoro

Kolumni: Kun öh-kielen taitaja varttuu teiniksi

Olipa kerran pieni, pippurinen tyttö nimeltään Telma. Telma oli ennen kouluikää kuin kuka tahansa ikätoverinsa.

2/2016

Verkkolehti minnaluoma













Hän leikki, kuunteli mielellään tarinoita, katseli televisiota ja kirmasi kavereiden kanssa. Joku olisi voinut sanoa Telmaa jopa seuralliseksi.

Ainoa, joka erotti Telman muista, oli puhe. Telma ei puhunut.

Tai no, nyt valehtelin. Puhuihan Telma kyllä. Hän puhui yksittäisin tai kaksittaisin sanoin. Elekielellä.

Monta vuotta Telman tärkein kokonainen lause oli ”öh” ja osoitus sormella. Kanssakuulijan tehtäväksi jäi päätellä ja sanottaa, mitä Telma tarkoitti.

Telman vanhemmat oppivat pian tyttärensä kielelle. He ymmärsivät, et­tä äänenpainoilla oli eri merkitys. To­teamalla ”öh” laiskasti tuhahtaen Tel­ma tarkoitti eri asiaa kuin kiljumalla.

Vieraille kieli tarkoitti kuitenkin samaa kuin vaikeasti opittava latina. Ensimmäisenä kielimuuriin turhautui yleensä Telma itse, joka ei voinut kä­sittää, että hänen puheensa ei ollut­kaan universaalia.

Ensimmäisten vuosien aikana Telman lyhytsanaisuudessa ei ollut mitään kummallista. Jokainen joka tuntee yhdenkin parivuotiaan tämän tarinan ulkopuolelta tietää, että kaik­ki varhaisessa päiväkoti-iässä olevat lapset öhkivät juostessaan pitkin pi­haa.

Varttuessa lasten sanavarasto kuitenkin karttuu valon nopeudella. Esikouluiässä moni on välkympi ja sanavalmiimpi kuin oma vanhempi toivoisikaan.

Niin kävi myös Telman kaverei­den. Muut osasivat vähitellen kertoa leikkien luonteesta ja säännöistä; sa­nottaa, mikä on oikein ja mikä vää­rin. He vieraantuivat osaamastaan öh-kielestä. Telma kuitenkin juoksi edelleen pihalla muiden mukana ja huusi mennessään ”öh, öh”.

Varttuessaan Telma oppi kanta­pään kautta, että hänen oma ainut­laatuinen kielensä ei riitä. Se ei kanna elämässä, sillä jossain kohtaa ympä­rillä olevat ihmiset, ja ennen kaikkea kaverit, lakkaavat ymmärtämästä sitä. Vanhempien tulkkauspalvelu ei yletä arjen joka kolkkaan.

Kun muut lapset oppivat kielen elämällä, Telmalla kielikouluja oli en­nen kouluikää useita. Ensimmäinen oli päiväkoti. Siellä hänen oli aidosti pakko opetella sanomaan muutakin kuin ”öh” tullakseen ymmärretyksi vieraiden ihmisten keskellä.

Toinen kielikoulu löytyi kunnalli­sesta puheterapiasta ja sen dysfaat­tisille lapsille suunnatusta pitkäjak­soisesta terapiaryhmästä. Telmaa käynnit ja kotiin tulleet tehtävät vä­syttivät, ja rehellisesti sanoen ärsytti­vätkin, päiväkotipäivän päälle, mutta terapian tulokset olivat merkittävät: Telman sanavarasto laajeni, lausei­den sisältö monipuolistui ja kieli ri­kastui.

Mutta miten kielivaikeuksi­nen lapsi voi lopulta ottaa oman äidinkieleksi kutsutun kielen aidosti haltuun, kun se on hänelle hepreaa? Kielen, jonka sanat on helppo lausua mekaanisesti, mutta joiden sisältöä on vaikea hahmottaa tai ymmärtää.

Sitä Telma tai hänen vanhem­pansakaan eivät edelleenkään tiedä tarkkaan.

Tänään Telma on varttunut suju­vasta öh-kielen haltijasta teiniksi, jo­ka kuplii sanoja kuin tulinen pata. Silti joka päivä hän törmää tilanteeseen, jossa hän itse tai hänen kuulijansa ei­vät ymmärrä.

Mitä jokin sana, nimitys tai lause merkitsee? Mitä jokin sääntö tai oh­je tarkoittaa, ja miksi ihmeessä se on sellainen kuin se on?

Tai miksi toinen ei ymmärrä, vaik­ka Telma tekee parhaansa selittääk­seen? Onko siksi parempi olla hiljaa ja vaieta vieraiden edessä?

Jos Telmalta kysyttäisiin, hän sa­noisi, että ”Anteeksi vain savolaiset, te olette väärässä!” Vastuuta ei todel­lakaan voi sysätä kuulijalle.

Puheenkehityksen häiriöiden osalta vastuu on myös puhujalla.

Aina.

Minna Luoma



  • Minna Luoma on toimittaja ja sisällöntuottaja sekä kahden lapsen äiti, joka rakastaa sanoja, lukemista ja luontoa. Hänen mottonaan on "Mikään tarina ei ole liian pieni kerrottavaksi".