Puheenvuoro

Kolumni: Onnellinen viesti maailmalle

Joku viisas on sanonut, että on matkustettava kauas, jotta näkee lähelle. Kielen ja kommunikaation osalta se pitää enemmän kuin hyvin paikkansa.

4/2016

Verkkolehti minnaluoma









Asupa joskus hieman pitempään ulkomailla, niin tiedät sen jälkeen hyvin, mistä lausahduksessa on kielen osalta kyse. Omalla kielellä tapahtuvaa kommunikaatiota – keskustelua, juttelemista, turinointia – tulee pian ikävä.   Kaipuu omaa äidinkieltä kohtaan kasvaa suureksi.

Jos kohdemaassa yleisesti käytetty kieli on vielä jokin muu kuin englanti, olo muodostuu nopeasti samanlaiseksi kuin muukalaisella avaruudessa. Kun ei ole yhteistä kieltä, ei ole yhteisiä asioita. Ei ole yhteistä historiaa.

Kieli on ajattelun, muistamisen ja kommunikaation väline, joka onnistuu meiltä aikuisikään ehtineiltä keskimäärin tuosta noin vain, kohtalaisen suitsait niin suullisesti kuin kirjallisestikin.

Kieli ja sen kanssa pelaaminen ei ole kuitenkaan mikään itsestäänselvyys tai se kaikkein helpoin juttu. Yliopiston puheviestinnän opiskelijoille taotaan, kuinka kielellinen vuorovaikutus on lopulta hyvin monimutkainen prosessi.

Kunpa kommunikoinnissa voisi siirtääkin paketin - puheen kohdalla siis lauseen tai ajatuksen - yksi kerrallaan kuin kuljetusliike ikään paikasta a paikkaan b, ja poistua paikalta, mutta ei. Kieleen, sen tuottamiseen, jakamiseen ja vastaanottamiseen liittyy tukku tilanteita ja merkityksiä,  jotka vaikuttavat paketin liikkumiseen – usein jopa vaikeuttavat ja hidastavat sitä.

Kun sama sekamelska ja trafiikki toistuvat satoja, ellei tuhansia kertoja päivässä, jo pelkkä ajatuskin saa aika ajoin keskustelijan pään sekaisin. Sillä vain hyvin harva meistä istuu päivät pitkät yksin kotona tyhjyyteen sohvalla tuijottaen, ja lausuu illalla kotiin saapuneelle perheenjäsenelle pelkät pari ajatusta päivässä, niiden vastaanottamisesta puhumattakaan.

Arki ja elämä ovat tänä päivänä toistuvaa vuorovaikutusta. Meidän pitää osata puhua, pitää osata kuunnella, pitää ymmärtää merkityksiä. Meidän pitää keskustellessa osata jopa sulkea itsemme kaiken ulkopuolisen ärsykevirran ulkopuolelle. Ärsykkeiden määrä ei ole tänä päivänä mitenkään vähäinen tai laskusuunnassa.

Joidenkin tutkimusten mukaan ihmisen aivot kestävät stressaantumatta noin 40–60 ärsykettä vuorokaudessa. Tiesitkö, että saamamme ärsykemäärä on kuitenkin tuhat-, joskus jopa miljoonakertainen? Ei siis ole ihan se ja sama miten, missä ja milloin me stressin partaalla olevan päämme avulla toinen toistemme kanssa kommunikoimme.

Siksi kielen ja kommunikaation kanssa päivittäin työkseen pelaava ei voi kuin ihaillen seurata kaikkia niitä kielivaikeuksisia lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka raivaavat tiensä päivästä toiseen toisten kuuluville.

Yksinomaan kielen ammattilaisen kannalta työ muistuttaa joskus suuren kiven kääntämistä paikoilleen. Mitä se mahtaa olla kielivaikeuksiselle, joka kantaa kielen häiriöistä aiheutuvaa ansiotonta viittaa harteillaan? Sopii vain ihmetellä.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Kun iso osa suomalaisista murehtii oman äidinkielen köyhtymistä, jonka sanotaan aiheutuvan digitalisaatiosta ja sosiaalisen median kanavissa tapahtuvan leväperäisen viestinnän vuoksi, moni kielivaikeuksinen saa hieraista jatkossa yhä useammin käsiään yhteen.

Nyt myös kielivaikeuksisella on yhä useammin tasavertainen mahdollisuus saada oma ääni kuuluville erottumatta joukosta; ilman, että joku puuttuu aina ensimmäisenä kielioppi-, kirjoitus- tai muihin virheisiin.

Kun kielivaikeuksinen lapsi seuraavan kerran whatsuppaa äidilleen:

”kylä mun elämä on kaikesta huolimatta

niin ihanaa. tykään <3”, kuka kirjoitusvirheistä tai muista muotoseikoista niin välittää. Samanlaisia viestejä on maailma jo muutenkin pullollaan, oli harteilla viittaa tahi ei.

Pääasia on, että uusi onnellinen viesti on lähtenyt jälleen maailmalle, saavuttanut haluamansa vastaanottajan ja saanut vastaanottajassa aikaan toivotun reaktion.

Minna Luoma


  • Minna Luoma on toimittaja ja sisällöntuottaja sekä kahden lapsen äiti, joka rakastaa sanoja, lukemista ja luontoa. Hänen mottonaan on "Mikään tarina ei ole liian pieni kerrottavaksi."