Puheenvuoro

Kolumni: Taistelu tuulimyllyjä vastaan

Koulua on käyty elokuun alkupuolella vain muutama päivä, mutta tuttu äiti on jo lopen uupunut. Kun perheessä on eritasoisista oppimisvaikeuksista kärsivä lapsi tai nuori, on arpakauppaa, miten hänen koulunkäyntinsä järjestyy kouluvuoden alussa.

3/2017

Verkkolehti minnaluoma









Lapsi voi kiskaista napakympin tai hänelle voi jäädä arpajaisissa tyhjät käteen. Äidin kielivaikeuksinen lapsi on napannut jälkimmäisen.

Peruskoulu mahdollistaa oppilaille yksilöllisen huomioimisen, mutta käytännön toteutus jää useissa kunnissa pelkiksi korulauseiksi. On tukiopetusta, erityisopetusta, henkilökohtaista oppimissuunnitelmaa, vanhempainvartteja, oppimissuunnitelman päivityskeskusteluja yhdessä huoltajien kanssa, oppiaineiden yksilöllistämistä ja pienryhmäopetusta.

”Mutta mitä hyötyä mistään on, jos asioista päättävät ja leiman päätökseen nuijivat eivät ole itse koskaan mukana päätöksentekoa koskevissa keskusteluissa?”, äiti huokaisee.

Niinpä.

Yleensä erityislasta koskeviin keskusteluihin osallistuvien henkilöiden kesken vallitsee aito yksimielisyys siitä, miten oppilaan opetus tulisi järjestää. Luokanopettaja ymmärtää, sillä hän on päivittäin tekemisissä oppilaan kanssa. Erityisopettaja komppaa luokanopettajaa, sillä hänkin saa osansa oppilaan opettamisesta.

Neuropsykologinen kuntouttaja lausuu omat sanansa, ja niitä voi edeltää neuropsykiatrin antamat näkemykset. Vanhemmat täydentävät kaikkea kerrottua ja todettua, ja he siunaavat matkaan lähtevät ajatukset. Suunta on kaikille sama ja selkeä, jopa oppilaalle itselleen. Tukea pitää saada - ja paljon.

Mutta kun sama asia etenee kunnassa päätöksenteon ylempiin portaisiin, lopputulos voi olla ihan jotain muuta kuin mille vielä puoli vuotta aikaisemmin yhdessä nyökyteltiin. Oppilaan asiaa käsitellään kunnassa kuin kuuluisassa rikkinäisessä puhelimessa.

Rehtori kuulee oppilasta koskevat ajatukset ja näkemykset ehkä aamukokouksessa erityisopettajalta ja esittää sen pohjalta oman tulkintansa kunnan perusopetuksesta päättävälle virkamiehelle. Kunnantalolla istuva virkamies sinetöi leimasimellaan oppilasta koskevan päätöksen, joka voi olla mitä tahansa vanhempien kanssa yhteispalavereissa esitetyistä ajatuksista virkamiehen omaan näkemykseen asti.

Siis se napakymppi tai tyhjä arpa.

Väsyneen äidin mielestä kielivaikeuksinen oppilas on yhteiskunnassamme väliinputoaja. Sanallisesta hahmottamisesta ja ilmaisemisesta kärsivä lapsi on kanssaihmisille hajuton, mauton ja äänetön verrattuna moneen muuhun oppilasainekseen.

Kielivaikeuksinen on sanalla sanoen kiltti ja helppo ihan liian usein. Ja kiltit ja helpot unohtuvat. Kun heille tarjotaan välttämättömin, he pärjäävät omillaan, ajatellaan.

Mutta kun he eivät pärjää. Vain kielivaikeuksista paremmin tunteva tietää, miten kaoottisena maailma oppilaiden hiljaisissa silmissä näyttäytyy. Siksi kielivaikeuksinen oppilas tarvitsee koulussa vähintään yhtä paljon tukea kuin vilkkaampi sieluntoverinsa. Mutta tätä ei monikaan perusopetuksen järjestelyistä päättävä äidin mukaan ymmärrä.

”Olisi lohdullista, jos koulussa olisi tarjolla vaihtoehtoja. Mutta esityksiä on usein vain kaksi, eikä niistä kumpikaan ole koskaan aito vaihtoehto.”

Äidin syksy jatkuu taisteluilla lapsensa puolesta puhurin lailla puhaltavia tuulimyllyjä vastaan.


Minna Luoma


  • Minna Luoma on toimittaja ja sisällöntuottaja sekä kahden lapsen äiti, joka rakastaa sanoja, lukemista ja luontoa.